Delanyn Abnormal? -tanssiteos mielenterveysteemasta

Nyt päästetään ääneen McDanzen Delany-ryhmän Hanski, joka on rakas ystäväni 44 vuoden takaa. Hanski kertoo, miten viimeisin Delany-tanssiryhmän tanssiteos Abnormal? sai alkunsa, miten se tehtiin ja millaisin tuntein.

Taustaa: Delany perustettiin aluperin jo vuonna 1979 siskoni Sannan ideasta, joka jo silloin tanssitti meitä neljää (minä, Hanski, Päivi ja Nina) kaverusta olohuoneessamme. Sieltä Delanyn matka jatkui melkein 15 vuoden ajan jopa Saksan laivalle saakka esiintymään, tulipa yksi Suomen mestaruuskin Nuorten tanssitaidetapahtumassa vuonna 1985.

Hanskin sanoin

Kuuntelin kesällä 2019 kotona kuulokkeilla Billie Eilishin kappaletta Billie. Kappale vangitsi minut välittömästi ja tuli kummallinen kutkuttava olo, että tähän biisiin on tehtävä seuraava Delanyn kisateos. Artisti on nuorten idoli ja kappale soi tuolloin joka paikassa eli oli mielestäni aivan liian valtavirtaa, joten yritin löytää sille vaihtoehtoa. Kuuntelin monta muuta kappaletta, mutten saanut Billietä mielestäni. Biisi sopi täydellisesti teemaan, jota tanssi käsittelisi – mielenterveyttä.

Vähän toki jännitti ehdottaa tätä epätavallista teemaa muulle porukalle, mutta en saanut sitä(kään) mielestäni. Teema on tärkeä ja ajatus normaaliuden tutkimisesta tanssin keinoin tuntui sopivan (yli)vaikealta haasteelta, johon tarttua. Porukka peukutti teemaa, joten liikkeelle lähdettiin, reippaasti.

Koreografian työstö alkoi Delanyn vanhalla ”ydinporukalla” lapsuuden maisemissamme Hakunilan kartanon mailla loppukesästä 2019. Lokakuussa piipahdin Tellun kanssa pikalomalla Málagassa, jossa Tellu sai meille järjestyjmään hulppean treenitilan majapaikkamme kattoterassilta. Aloitimme treenit isolla porukalla, johon oli liittynyt kolme uutta, innokasta jäsentä. Yksi ”vanha” palasi.

Kun miettii treenejä ja tätä yhteistä matkaa jälkikäteen, päälimmäisenä mieleen palaa Rajakylän aluksi aina jäätävän kolea treenisali, käsittämättömän huonot jutut maan ja taivaan väliltä, nauru, tanssin ilo, väsymätön yrittäminen ja poskia kuumottava jälkihiki. Omassa mielessä pyöri välillä ristiriitaisiakin ajatuksia – toisaalta valtava halu ja into tehdä hieno, meidännäköinen tanssiteos (jälleen kerran) ja toisaalta pelko. Koska kukaan meistä ei ole tanssin ammattilainen, teoksesta voisi myös tulla mitäänsanomaton amatööriyritelmä – ”Ihan kiva”.

Talvi ja kevät treenattiin – otettiin tekniikkaopettajakin (ihana Elina) treeneihin välillä meitä harjoituttamaan. Sitten tuli Koronakevät ja treenit meni jäihin. Kesän jälkeen palattiin salille ja alkoi armoton yksityiskohtien viilaus. Liikkeitä toistettiin, säädettiin ja ajoituksia tarkistettiin. Omalle persoonalliselle otteelle, etenkin ilmaisun osalta, jätettiin tilaa. Teoksessa ilmennettävät ahdistus, masennus ja fobia saivat välittyä omalla tyylillä – kunhan ne välittyisivät vahvasti yleisöön, viimeiseenkin penkkiriviin.

Kisapäivä Oulussa oli hermostuttava. Hiuslakkaa kielletyllä alueella, luomissa mustat vapisevat rajaukset, venyttelyä, biisin tapailua sadatta kertaa, vessassa ramppaamista, pientä erimielisyyttä yksityiskohdista, yhdellä migreeni, muiden joukkueiden asujen vakoilua. Kauhua ja samaan aikaan kutkuttavaa intoa päästä vihdoin lavalle.

Kolme minuuttia lavalla oli nopeasti ohi. Se oli siinä: Yli vuoden mittainen matka Abnormalin kanssa. Kisasijoitus oli häntäpäässä omaa sarjaa. Harmistus ja valtava ylpeys samaan aikaan: Me tehtiin se! Kanssakilpailijat olivat jäätävän hyviä, tanssin ammattilaisten ohjaamia, se näkyi.

Tänään tuli arvokas palaute yhdeltä kisatuomarilta (kiitos!): ”Omaperäinen teema, joka välittyi hyvin. Teknisesti vahva ja hyvin yhteentoimiva ryhmä. Erittäin rohkea kokonaisuus.” Nyt olen hieman murheissani kun yhteinen matka on ohi, mutta onnellinen ja ylpeä - ennen kaikkea ylpeä meistä. Onneksi saamme esittää teoksen vielä kerran (mikäli Korona suo).

Kiitos Tellu, Nina, Päivi, Kisu, Noora, Jenni, Ulpu, Charlotta, Anna. Aivan mahtava reissu!